Yritystilaus tunnistettu

Voit käyttää palvelun kaikkia sisältöjä vapaasti. Jos haluat kommentoida, kirjaudu sisään henkilökohtaisella Mediatunnuksella.

Poikkeusyksilö | Tapio Leinonen on ongelmapuunkaataja, tutkija-keksijä ja Suomen ainoa konevuorineuvos

Itse tehty opastin Tapion tie näyttää, mistä kääntyä. Iisalmen Huotarissa ei sen parempaa vinkkiä perille tarvitse. Isäntä on pihassaan.

Lumi tulipalopakkaskelillä on kevyttä kolata. Pakettiauton sivuoven kahvassa lukee Älä revi tästä. Jos muovikahvasta kiskaisee kiukkuisesti, kahva jää käteen.

Vieras tekee konevuorineuvoksesta hieman äreän.

Huomio kiinnittyy siniseen traktoriin. Se olisi söpö kuin mariannekarkki, jos siinä olisi raidat. Tutkija-keksijä lauhtuu. Traktori on Fordson Dexta. Taaempana paistaa Leylandin tuunattu keula.

Tapio Leinosen käyntikortissa riittää titteleitä, kuten ongelmapuunkaataja. Puunkaadon hän oppi alta rippikouluikäisenä isän ja ukin kanssa 1960-luvun savotoilla. Ukki osti hänelle kirveenterän ja veisti varren. Sen ajan lapsi näki omin silmin, miten tarvekalut syntyvät.

– Siellä minä pyörin parkkien seassa.

Lasten lelun löysin lattialta. Se käy rasian päälle.

Savotta-apulainen muistaa varmaankin pihkan tuoksun. Petäjän pihkalla on eri tuoksu kuin kuusen. Leinosta jo naurattaa.

– Sekaan vielä hevosen pierua.

Sisällä on pokaaleja, seinällä kunniakirja vuodelta 2004. Kunnianosoituksen mitaleineen on myöntänyt Suomen Keksijäin Keskusliitto. Mitalirasian päällä seisoo Haisuli. Se on muumihahmoista uteliain.

– Lasten lelun löysin lattialta. Se käy rasian päälle.

Leinosen mukaan, jos haluaa keksiä, ei saa noudattaa sääntöjä eikä tasapäistettyjen ohjeita. Niin kuin Haisuli pitää uskaltaa olla ryökälekin.

Nykyiset pilttipurkkilapset puhuvat oikokieltä ja insinöörivikainen suunnittelu tuottaa sutta.

Leinonen esittelee pitkänokkaista työkalua puristuskahvoin, sitten yksinkertaisen näköistä metallihahloa. Kumpikaan ei ole kysyjän takapuoleen tarkoitettu tulppa. Ne ovat Ahtaan paikan kammoja. Leinonen valmistaa erikoistyökaluja kohtiin, joihin asentajan sormet eivät taivu.

Tällä haavaa Leinosen huvit ovat pienissä keksinnöissä. Vuosikymmeniä sitten hän parturoi metsäteiden varsia ja järviruovikoita rakentamallaan vesakkoleikkurilla. Kun vesakkomyrkytykset kiellettiin, leikkurille tuli tilaus.

Pitkäaikaiselta työnantajalta Maansiirto Heinoselta loppuivat 1980-luvun alussa vesistönruoppaukset. Työnantaja kehitti paalutuskoneen ja syntyi Junttan. Olisi pitänyt lähteä Kuopioon asti töihin.

Leinonen otti velkaa maansiirto-, maatalous- ja metsäkoneiden huoltoyritykseen. Työura päättyi selkäleikkauksiin. Nyt miestä pitää kasassa metsurin tukiliivi.

Hitsariksi Leinonen valmistui Ruotsista Landskronasta vuonna 1970. Savottatyötä oli saanut tehdä kaksi kesää ja sitten vasta olivat koossa markat litteisiin upslaakihousuihin. Peltosalmen konepajalla rautavaaralainen vanhempi työkaveri sanoi, että nuorukaisen tulee hankkiutua joko Värtsilän telakalle tai Ruotsiin. Savossa ei kuulemma hitsaamaan opi. Ruotsissa oli pakko ajatella kolmi- ja useampikin ulotteisesti; laivaa ei telakalla käännetä parempaan asentoon.

Äkkiä Leinonen loikkaa urkuharmonin ääreen ja alkaa soittaa.

– Nuotit ovat täällä sisällä, hän kopauttaa harmoniaan. Soiton hän on opetellut korvakuulolta.

Aikoinaan Nerohvirran alakoulun opettaja pakotti kapinoivat laulukokelaat eteiseen, tarttui leuasta ja koetti vääntää suut auki. Tapio ja hänen luokkatoverinsa nipistivät suunsa tiukkaan kiinni. Opettajan oli luovutettava ja tyydyttävä ihmettelemään, miksi Tapio ei suostu laulamaan, olivathan hänen äitinsä, Hilkka Kauppinen, ja tätinsäkin hyviä koululaulajia. Isä Martilla oli oma banjo ja hän soitti ukkilassa kannelta. Maniskaakin isä soitti.

Leinonen puistelee päätään.

– Nykyiset pilttipurkkilapset puhuvat oikokieltä ja insinöörivikainen suunnittelu tuottaa sutta. Pitää olla lapioivan luova eikä saa varjella itsessä sitä, mitä ei olekaan.

Juttusarjassa esitellään ihmisiä, jotka ovat omassa sarjassaan. Tarkoitus on lisätä ennakkoluulottomuutta ja erilaisuuden hyväksyntää.