Irma Äijäläinen on tehnyt ruokaa suurille joukoille jättiläismäisillä kattiloilla. Siksi nakkikeiton keittäminen tavallisessa kattilassa pikkuruisessa keittiössä tuntuu vieläkin jollain tavalla oudolta.
Café Konkelo on siksakin muotoisen Rautavaaran virastotalon sydän. Konkelossa on iso pyöreä pöytä. Siinä kokoontuu kunnan työntekijöitä lounaalleen, kun ei ole etätyöpäivä. Lounaskahvilaan voi kävellä kylän raitilta syömään ja kahvittelemaan kuka tahansa.
Isoista ikkunoista näkee kirkkopihalle ja kylälle tuleville valtaväylille. Kahvilan pyöreä pöytä olisi oiva areena kansalaiskeskusteluille.
Kahvilayrittäjä ajaa joka aamu anivarhain tuulessa tai tuiskussa, pakkasessa, vesisateessa tai helteissä työpaikalleen kirkkosuoraa pitkin. Hän käynnistää koneet ja panee hiivataikinan kohoamaan.
Kahvilanpitoa tulee kaksi vuotta täyteen.
– Minulla ei ole yhtään tavallista tilikautta takanani. Ensimmäisenä vuotena olivat sekä kunnan juhlat, eduskuntavaalit että EU-vaalit ja sitten iski korona.
Se, mitä ihmisen pään sisällä tapahtuu, on mielenkiintoista.
– Toivottavasti elämä palautuu normaaliin arkeen koronan jälkeen ja ihmiset uskaltavat taas kahville tai syömään ulos.
Irma Äijäläinen valitsi asuinpaikkakunnakseen Rautavaaran sen vuoksi, että pitää pienistä paikkakunnista. Aikoinaan hän työskenteli pääkaupunkiseudulla erikoisen mediatalon emäntänä. Töihin kuului liikkuminen milloin missäkin asioissa pitkin Helsinkiä.
– Helsinkiin en haluaisi missään nimessä asumaan.
Kuopiossa Irma Äijäläinen on asunut kolmeen otteeseen.
– Kuopio saattaisi menetellä; onhan se maalaiskaupunki.
Kahvilan perustaminen tuli esille keskusteluissa työkoordinaattori Tarja Selkimäen ja silloisen talousjohtajan kanssa. Irma Äijäläinen arvelee, ettei yli 50-vuotiaita, joilla on vanhentunut koulutus, enää minnekään palkata. Oli perustettava yritys.
– En minä enää uuden ammatin opiskelua ajatellutkaan.
Irma Äijäläinen on koulutukseltaan suurtalousesimies. Hän pyrki aikoinaan lastentarhaopettajaksi ja kun jäi ensimmäisellä pyrkimiskerralla ensimmäiselle varasijalle eikä kukaan sinä vuonna peruuttanut opiskelupaikkaansa. Sen jälkeen hän ei enää tosissaan alalle pyrkinyt.
Kuopiossa talouskoulussa sekä koti- ja laitostalousoppilaitoksessa Orimattilassa opettajat sanoivat koko ajan, että hänen tulisi pyrkiä yliopistoon.
– Ei vain silloin kiinnostanut.
Jyväskylän kristillisessä opistossa hän suoritti kasvatustieteen approbaturin.
– Olen aina ollut kiinnostunut psykologistyyppisistä oppiaineista. Se, mitä ihmisen pään sisällä tapahtuu, on mielenkiintoista.
Kun Irma Äijäläiseltä kysyy, miksi ihmisen mieli kiehtoo, hän sanoo, että siihen ovat vaikuttaneet hänen lapsuuden kokemuksensa. Lisäksi hän oli työuransa alussa harjoittelussa Sukevan vankilan keittiössä.
– Oli se erilaista. Veitset olivat keittiömestarilla lukkojen takana ja aina piti varmistaa, että kukaan ei pääse selän taakse. Keittiöhenkilökunnan piti pitää huolta, että tarjolla oli lautasmallin mukaisesti ravintoarvoltaan oikeanlaista ruokaa.
Irma Äijäläisellä ei ole biologisia lapsia, mutta hänen vaikutuspiirissään on ollut satoja lapsia. Hän työskenteli kymmenen vuoden ajan seurakunnan lapsityössä.
– Tärkeitä ovat myös olleet sisaruksieni lapset.
Hänen sisaruksensa ovat asettuneet synnyin-Toivakkaan. Sisarusten lapsia on yhteensä seitsemän.
Rautavaaralla on kaikki, mitä Irma Äijäläinen kaipaa. Tosin yhden harrastuksensa hän on joutunut jättämään.
– Olisipa täällä avanto ja pääsisi avantoon uimaan.
Kahvila voisi olla yhteinen olohuone
Irma Äijäläisellä ja hänen työtoverillaan oli haaveena perustaa kahvila Lähi-idässä kuolleen lapsen muistolle. Hän toteutti haaveen yksin.
Seurakunnan lapsityön jälkeen hän keräsi voimia Espanjassa. Ennen Rautavaaraa oli pari mutkaa ja yksi mutka diakonian järjestötyössä Tampereella.
Muutettuaan Espanjaan Irma Äijäläinen aluksi vain nukkui väsymystään pois. Asetuttuaan suomalaispariskunnan rivitaloasuntoon pieneen vuoristokylään ikään kuin talonvahdiksi, sai naapurin espanjalaisnainen hänet liikkeelle. Nainen oli itse asunut kauan Hollannissa ja tiesi, miltä suomalaisnaapurista tuntui.
Niin hän alkoi tutustua maahan ja vähitellen olikin uppoutunut diakoniatyöhön.
– Jaoimme köyhille ja asunnottomille vaatteita ja ruokaa.
Paluu Suomeen oli karu. Kaikki oli kallista, kilo appelsiineja maksoi hurjasti eivätkä ihmiset parveilleet kadunkulmissa sekä kahviloissa. Siksi Café Konkelo voisi koronan jälkeen olla kuin kylän yhteinen olohuone.
Juttusarjassa esitellään ihmisiä, jotka ovat omassa sarjassaan. Tarkoitus on lisätä ennakkoluulottomuutta ja erilaisuuden hyväksyntää.