Mun juttu
Tässä sarjassa tutustutaan henkilötarinoihin, jotka vievät lukijat lukijamatkalle moninaisten osaajien arkeen.
On vuosi 1987. Yhdeksäsluokkalainen iisalmelainen tyttö huhkii Hopeasompakisoissa kohti maaliviivaa. Korviin sattuu ja veri maistuu suussa. Periksi ei kuitenkaan anneta. Ei antanut Helena Takalokaan Innsbruckin olympialaisissa sivakoidessaan viidellä kilometrillä kultamitalistiksi.
– Hiihtäjä minusta piti tulla, eikä kokki. Helena Takalo oli suuri esikuvani. Minulla oli kuitenkin hiihtäessäni jatkuvasti korvatulehduksia ja veri maistui kisoissa suussa. Yhdeksännellä luokalla sain hiihdosta sitten tarpeeksi ja laitoin hiihtovälineet hyllylle. Sen jälkeen en ole suksiin koskenut, ravintola Pikku-Iitan yrittäjä Tiina Honkanen naureskelee.
Honkasesta ei tullut esikuvansa tavoin olympiavoittajaa, mutta jotain hiihtoura energiseen naisyrittäjään kuitenkin jätti. Kuusitoista vuotta Ravintola Pikku-Iitaa pyörittänyt Honkanen ei kaihda yrittäjän pitkiä päiviä, eikä liioin vastoinkäymisiä.
Korona vei Honkasenkin yrityksen polvilleen, mutta luovuttaminen ei ollut kuitenkaan missään vaiheessa vaihtoehto.
– Kyllä tässä ollaan edelleen palautumisvaiheessa koronan suhteen. Aika polvilleen se varmasti kaikki pienyrittäjät veti. Kun katseli kriisin syvimpinä aikoina ravintolan ikkunasta torille, niin Iisalmi oli kuin aavekaupunki.
– Minä ajattelen kuitenkin sillä lailla, että kun vastoinkäymisiä tulee elämässä eteen, niin ne käydään läpi ja jatketaan hammasta purren eteenpäin. Onneksi nyt on alettu palaamaan normaaliin elämään. Ihmiset järjestävät taas juhlia ja esimerkiksi kevään ylioppilasjuhlat olemme myyneet jo loppuun, Honkanen kiittelee.
Ravintola Pikku-Iita on yhden naisen yritys. Honkasella ei muita palkollisia ole töissä. Kaksi harjoittelijaa hänellä on. Myös omat vanhemmat toimivat kiireapulaisina. Kiirettä kun yrityksessä piisaa.
– Me toimitamme ruokaa iisalmelaiselle päiväkodille, jossa syö päivittäin 117 asiakasta. Lisäksi lounasravintolassamme käy päivässä semmoiset 60 asiakasta. Teemme myös pitopalveluna erilaisia juhlia ja yrityksen tilaavat meiltä ruokia lounasaikoihin, joten kyllähän työpäivissä vilskettä riittää. Vapaa-päiviä ei juuri ole. Sunnuntaina, kun ravintola on kiinni teen laskutusta ja suunnittelen seuraavaa viikkoa.
– Pitkät päivät ei kuitenkaan haittaa, kun saa tehdä sitä mitä rakastaa. Ruoka on minulle edelleen intohimo. Eikä hyvästä asiakaspalautteestakaan haittaa ole jaksamisen suhteen. Kerran yksi asiakas sanoi tullessaan ravintolaamme, että ihan on kuin kotiin tulisi. Silloin ymmärsin, että ehkäpä tässä jotain tehdään oikeinkin, Honkanen puntaroi kiitollisena.
Kun tekee ruokaa yläsavolaisille aamusta iltaan, syntyy aika hyvä käsitys siitä, minkälainen eväs seutukunnassamme maistuu parhaiten. Honkanen kuvaa yläsavolaisia kaikkiruokaisiksi, joskin maksapäivät jakavat asiakaskunnan mielipiteitä.
Hurja työtahti ei ole himmentänyt Honkasen intohimoa ruoan valmistukseen. Ystävät ovat hänelle elämässä kaikki kaikessa ja illan istujaisissa löytyy useimmiten kauhan varresta Pikku-Iitan onnellinen yrittäjä.
– Ruoka ei luokittele ihmisiä. Kaikille ihmisille voi aina tehdä hyvää ruokaa. Oli kyseessä sitten yrityksen pääjohtaja tai naapurin rouva. Itse pidän aasialaisesta keittiöstä. Ystäville laitan yleensä kevyttä kalaruokaa, joka on aika voimakkaasti maustettua. Rakastan erilaisia chilejä.
– Perusruokakin maistuu kuitenkin arjessa. Lapsieni herkkuruoka oli aikoinaan pikana valmistettu makaronilaatikko, jota kannattaa kyllä muidenkin kotona kokeilla. Yksinkertainen on monesti kaunista myös ruuanlaitossa, Honkanen vinkkaa.