Juttelimme töissä nuorten kanssa elämästä. Tulimme siihen tulokseen, että se on ihmeellistä. Elämä on kaikkinensa suuri mysteeri, josta emme ole kovin tarkasti selvillä. Hemmetti. Tunnemmehan aivojammekin lopulta kovin vähän. Universumistamme puhumattakaan.
Emme päässeet nuorten kanssa kovin pitkälle pohdinnoissamme. Yhdestä asiasta olimme kuitenkin kohtuullisen yksimielisiä. Elämän paras asia on ehkä siinä, että ihmisille on luotu loputon mahdollisuus aloittaa alusta. Jokaisena aamuna meidän on mahdollista aloittaa uusi uljas elämä. Lopettaa tupakanpoltto, aloittaa lenkkeily tai vaikka varata ulkomaanmatka.
Vaikka asiat olisivat millä tolalla tahansa, on ihmisellä aina mahdollisuus tunnustaa itselleen, että mönkään meni ja aloittaa alusta. Ei se sen kummempaa ole. Jos töihin tympäisee lähteä jokaisena aamuna, niin kannattaa ottaa lopputili. Kyllä elämä lopulta kuitenkin kantaa.
Minä rakastan kevättä. Se on vuodenajoista toiveikkain. Keväässä on lupaus lämpimästä kesästä ja auringonpaisteesta, mustikkametsän tuoksusta ja kesäfestivaalien humusta. Rakastan tunnetta, kun jään ja lumen alta alkaa paljastumaan asfaltti ja kattojen rännit alkavat tiputtamaan kirkkaita vesipisaroita jääpuikon nokasta. Kohta saa ottaa pyörän esille.
Pyörällistä potkuria työntävän naapurin Hilja-mummon ohittamisessa menee tovi.
Kevät on aina monella tapaa uuden alku. Luonto herää henkiin ja vilja alkaa kasvamaan. Lehmätkin pääsevät laitumillensa. Koululaiset laulavat suvivirren taas yhden lukuvuoden päättymisen ja toisen alkamisen merkiksi. Jalkapalloilijat pääsevät halleistaan vihreälle luonnon nurmelle.
Minut valtaa keväisin juoksemisen himo. Kun hiekat kerätään kaduilta, on minun pakko lähteä juoksulenkille. Jos lyllertämistäni nyt juoksemiseksi voi kutsua. Enhän ole varsinaisesti mikään afrikkalaista kestävyysjuoksijaa muistuttava vartalotyyppi. Saimaannorppa minusta ehkä paremmin tulee mieleen, kun sonnustaudun kireisiin juoksutrikoihini.
Aivoni eivät mielikuvaa saimaannorpasta kuitenkaan suostu uskomaan ja patistavat minut lenkille keväisin useita kertoja viikossa. Yleisimmin lyllerrän menemään tunnin, joskus saatan hölkätä pidempäänkin.
Lenkkeilyn nautinto löytyy ajasta, ei kilometreistä. Kaltaiseni keskivartalolihavan suomalaismiehen kannattaa juosta kelloonsa minuutteja, eikä niinkään miettiä lenkin pituutta.
Jääkiekkomaailmasta tuttu hockeywalk on hyvä tapa edetä. Siinä vauhti on niin hiljainen, että pyörällistä potkuria työntävän naapurin Hilja-mummon ohittamisessa menee tovi.
-Lihavan on pakko juosta, sanoi jo Seppo Rätykin aikoinaan. Ei muuta kuin lenkille suomalainen mies.
Siinä saattaa olla uuden alku.