Onnen pisaroita
Tässä mininovellisarjassa tutustutaan nuoren kirjallisuuden opiskelijan fiktiivisiin elämän makuisiin tarinoihin.
Minä lähden tänään kotiin, eikä se tunnu niin oikealta kuin ennen, mutta en voisi koskaan olla muualla kesää, kuin Savossa.
Olen syvästi kyllästynyt alakerran naapuriin, ulkona huutavaan kodittomaan mieheen ja kuivaan ruisleipään, jonka päiväys on kestänyt pidempään kuin kukaan tämän lukuvuoden poikaystävistä.
Pesuaine on loppu ja mainosten kieltävä kyltti tippui, äiti taisi olla oikeassa sen liiman suhteen, niin kuin senkin, että hänen apunsa tämän kämpän siivoamisessa olisi kannattanut.
Kahden viikon roskat on vihdoin viety jätteenkeruuseen, pinnat ovat puhtaat ja Uber odottaa pihassa, jos en tarvitsisi kymmentä laukkua pariksi kuukaudeksi, saattaisin jopa kävellä asemalle.
Auton penkit upottavat sieluni Helsinkiin, vaikka tiedän että haluan kotiin. En silti voi olla ajattelematta, jos minusta nyt tulisikin ‘oikea’ aikuinen, enkä tarvitsisi matkaa takaisin enää.
Mutta toisaalta, pääsen takaisin tuttuun paikkaan, joka pysyy ja päivä päivältä kultaa muistoni uudestaan.
Elämäni Helsinki, joka kukoistaa kauneuttaan, maalaten historiansa rakennuksien seiniin. Luoden maailman, joka aina ymmärtää, kuuntelee, rakastaa.
Mieleni hajoaa kahtia ja murtuu ajatusten keskellä, jotka huutavat molempiin suuntiin.
Elämä, jonka olen saanut aloittaa uudestaan, jatkaa palaamista takaisin vanhaan, jättäen aukon ja miljoonat ”mitä jos...” lauseet. Mutta toisaalta, pääsen takaisin tuttuun paikkaan, joka pysyy ja päivä päivältä kultaa muistoni uudestaan.
Omaan kotiin, sinne mistä tämä kaikki alkoi.
Viimeksi kun lähdin, uhoten itselleni, etten koskaan palaa, jätin aukkoja, henkäyksiä ja sydämen palasia roikkumaan.
Uskottelin itselleni, että nämä palaset ovat löytäneet toisensa, takaisin kokonaiseksi, irti mudasta, mutta nopeasti huomasin, kuinka tallottuja solut ovatkaan.
Halusin palata, coolina, mutta pelkään pahoin, että ajatuskin kohtaamisesta tuo kaiken sen mukanaan. Palata vanhaan en koskaan halua, ymmärtää vanhaa, olen aina halunnut.
Valehtelisin, jos väittäisin olevani peloton. Vähättelisin, jos pystyisin olemaan tunteeton. Ristiriita raastaa, puristaa, tukahduttaa.
Näköni häviää aamun usvaan.
Auto pysähtyi, viimeiset henkäykset, heittäen kassit olalle, on aika astua junaan.